Vanhin lapsista lähti eilen ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalle ilman perhettään. Mietin, kuinka hän selviää, riittääkö selviämiskyky vaihtuvissa tilanteissa ja uskaltaako kysyä, jos on epäselvää? Ei kai ole liian luottavainen, ja joudu hankaluuksiin sen vuoksi.Hermostuksissani oli pureskellut Nicoretetkin loppuun, huolehtiessani ja antaessani viimeisiä neuvoja. Lapsi lähti ongelmitta.

Sattumalta oli sunnuntai ja heräsin varhain. aamu oli valjennut aurinkoisena, kaunina, tuoreen vihreät lehdet vielä puissa, alkukesän kauneus.

Ajattelin mennä kirkkoon, jossa en aikoihin ole käynyt. Jumalanpalvelus sujui joutuisasti, saarna ei ollut niin pitkä ja ikävystyttävä kuin muistoissani joskus aiemmin ollut. Virret olivat osittain tuntemattomia. Tunnelma oli kuitenkin levollinen omassa mielessäni, oli hyvä pysähtyä. Mietin, uskaltaudunko ehtoolliselle, osaanko enää toimia. Onko arvojärjestys, menevätkö vanhat ihmiset ensin? Tarkkailin muita ja menin virran mukana. Vanhata muistista osasin laitaa ehtoollisleivän kitalakeen, jonne se kuivana tarttui. Viini oli makeaa ja voimakasta.Selvisin tilanteesta, kuten muutkin.

Jälkeenpäin olo oli yllättävän harras ja voimaantunut, ja se, mikä oli minusta hyvin ihmeellistä, oli ettei tehnyt mieli enää ollenkaan  Nicorettea. Minun kohdalla tämä tuntui oikeasti ihmeeltä, koska yleensä 15 purkkaa menee päivässä, ja kerran on jopa paikka pudonnut hampaasta, kun niin innokkaasti sitä pureskeli. Olen usein yrittänyt lopettaa nikotiinikorvaustuotteiden käytön siinä onnistumatta.

Mutta nyt ei tehnyt mieli, eikä tänä aamunakaan vileä. Saa nähdä, miten kauan kestää nyt tällä kertaa. Mitään ponnistelua tai sankarillista kieltäytymistä en tunne.

Jostain syytä tuli mieleen Jeesuksen sanat: Joka pysyy minussa, siinä minä pysyn. Joh 15.4. Pitäisikö mennä ensi sunnuntain uudestaan?

Olo on rauhallinen, tämäkin päivä on valjennut aurinkoisena.